Lasten ja lapsiperheiden asiat ovat usein juhlapuheiden pääteema, mutta todellisuus on valitettavasti kovin toisenlainen. Meidän Täytyy tehdä päätös, ovatko lapset yhteiskunnalle kuluerä, vai nähdäänkö lapsiin tehdyt panostukset investointina tulevaan. Henkilökohtaisesti toivon että päädymme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Tulevaisuutemme lepää tulevien sukupolvien varassa ja perheet tarvitsevat tukea kasvatustyössään. Vanhemmat ja perhe ovat luonnollisesti vastuussa lasten kasvattamisesta, mutta yhteiskunnan tehtävänä on pyrkiä takaamaan tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille lapsille. Hyvinvoivista perheistä kasvaa elinvoimainen Suomi. 1990-luvulla lapsiperheiden palvelut olivat karsinnan kohteena; muun muassa neuvolan perhevalmennuksia ja kotikäyntejä vähennettiin merkittävästi. Lapsiperheiden kotipalvelu ajettiin kokonaisuudessaan alas. Palvelujen karsiminen aiheutti suuren tarpeen korjaaville palveluille ja painopiste siirtyi ennakoinnista oireiden hoitamiseen. Seuraukset olivat sekä kustannuksien, että inhimillisten kärsimyksien osalta kestämättömiä. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä kaksinkertaistui ja psykiatrisen erikoissairaanhoidon lapsi- ja nuorisopsykiatrian kulut nousivat jopa 4-kertaiseksi verrattuna aiempaan. Tämä esimerkki on hyvä pitää mielessä, kun suunnittelemme toimintaa myös tässä ajassa. Mikäli säästämme ennaltaehkäisevässä työssä, ongelmat kehittyvät suuriksi ja kustannukset kohdentuvat hyvin epätasaisesti.
On laskettu, että joka kymmenes lapsi elää vähävaraisessa perheessä ja noin 3 prosenttia lapsista elää perheissä joissa on vakavia elintasovajeita. Nämä luvut saattavat tuntua pieniltä, mutta täytyy muistaa että näistä lapsista kasvaa iso joukko aikuisia, jotka joko ovat osa tätä yhteiskuntaa ja tuottavat lisäarvoa meidän kaikkien hyvinvoinnin turvaamiseksi, tai sitten he ovat yhteiskunnan ulkopuolella ja luovat lisää painetta hyvinvointiyhteiskunnan rakenteisiin. Olisi yhteiskunnan kannalta huomattavasti edullisempaa tukea perheiden arkea ennalta ehkäisevästi, sen sijaan että korjaamme kalliilla rahalla myöhemmin ilmeneviä oireita.
Suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on perustunut eheyteen ja yhdessä tekemiseen. Viimeaikaisen kehityksen johdosta yhteiskuntamme on kuitenkin jakautumassa voittajiin ja häviäjiin ja valitettavasti tämä jako tehdään jo kovin varhaisessa vaiheessa. Meidän on jatkossakin varmistettava, että meillä on resursseja ja keinoja puuttua lasten köyhyyden ja eriarvoisuuden kasvuun. Terveyserot ovat tämän kehityksen selkein indikaattori. Suomessa vauvat ja taaperoikäiset lapset ovat maailman terveimpiä, mutta valitettavasti jo nuoruusikään mennessä terveyserot alkavat kasautua lapsille, joiden perheissä on alkoholi – ja mielenterveysongelmia, tai pitkään jatkuneita esimerkiksi työttömyydestä johtuvia taloudellisia ongelmia. Tämän ylisukupolvistumisen pysäyttäminen tulisi olla meidän suurimpia tavoitteita.
Työelämässä tapahtunut muutos on johtanut siihen, että ne joilla on työtä joutuvat usein tekemään huomattavan pitkää päivää ja varsinkin lapsiperheille tämä on vaikea yhtälö. Vanhemmuus ei ole eikä sen pidä olla etätyötä. Perheet toivovat enemmän joustoa työaikaan ja parempia mahdollisuuksia esimerkiksi osa-aikatyön käyttämiseen. Monesti perheiden taloudelliset realiteetit eivät kuitenkaan mahdollista näiden vaihtoehtojen hyväksikäyttämistä.
Ongelmien tunnistaminen on yksinkertaista, mutta ratkaisujen hakeminen on sen sijaan hankalaa varsinkin tällaisessa taloudellisessa tilanteessa. Perheiden tukeminen on kuitenkin nähtävä investointina. Voisin verrata sitä käynnissä oleviin infrahankkeisiin. Tiukassa taloustilanteessa investoimme hankkeisiin, jotka kantavat hedelmää vasta vuosien kuluttua. Lapsiin ja perheisiin kohdistuvat resurssit tulisi nähdä sosiaalisena investointina, jonka takaisinmaksuaika on vähintään kymmenen vuotta.
Perheiden kasvatustyön tukeminen on pohjauduttava toimiviin ja lähellä sijaitseviin peruspalveluihin. Meidän on kehitettävä esimerkiksi kotiapua, siten että perheet voivat ja uskaltavat pyytää apua ilman pelkoa lastensuojelun asiakkuudesta. Kotiavun ei tarvitse olla raskasta sosiaalipalvelua vaan perheiden tukemista arjessa. Hetken hengähdystauko vanhemmille silloin kun sitä tarvitaan. Tukea voidaan antaa myös neuvolan, varhaiskasvatuksen tai koulun toimesta.
Panostamalla ennalta ehkäiseviin tukitoimiin voimme vähentää lastensuojelupalvelujen tarvetta ja saada aikaan merkittäviä kustannussäästöjä nimenomaan pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Tätä on tuloksellisesti kokeiltu usealla paikkakunnalla. Esimerkiksi Heinolan kaupunki säästi 30 % lastensuojelun kustannuksista palkkaamalla 10 uutta perhetyöntekijää ennaltaehkäisevään työhön. Tämä on vastaa Heinolan kokoisessa kaupungissa noin miljoonan euron säästöä vuosittain.
Ymmärrän hyvin, että näin tiukassa taloudellisessa tilanteessa ei ole helppoa ohjata lisää resursseja perheiden tukemiseen, mutta Suomen tulevaisuuden kannalta lapset ja nuoret ovat hyvinvointiyhteiskunnan suurin ja tärkein investointi.